Tämä teksti on nosto vuodelta 2021.
Työskentelystäni Makaroni Live Vanitas -näyttelytrilogian parissa
Makaroni on ihan paras materiaali tällä hetkellä. Kun pieniä makaroneja liimaa yhteen, niistä muodostuu kennomainen muoto. Se on kova, hauska, orgaaninen ja imelän tuoksuinen. Makaroni on hämmentävän juhlallinen, jotenkin maaginen, kun sitä käyttää taiteen materiaalina. Pieni ontto putkilo teoksen osana alkaa vaikuttaa tosi elossa olevalta. Se on sattumanvarainen, selkeä ja panssarimainen.
Itseoikeutetusti makaronia kuvataiteen materiaalina pohtivan Makaroni Live Vanitas -näyttelytrilogian ensimmäinen osa ”Makaroni Live Vanitas I” oli esillä Tukholmassa ID:I Gallerissa. Menin kutsuttuna taiteilijana pitämään näyttelyä Tukholmaan heinäkuussa 2021. Tätä tekstiä kuvittaa muun muassa tuossa näyttelyssä olleet teokset, ja niistä olen jatkanut eteenpäin trilogian seuraavia näyttelyitä varten tekemiäni teoksia.
Olen pohtinut viimeaikoina teosten parissa työskennellessäni veistoksen kokoa. Jostain syystä ajattelin
aiemmin, että minun pitäisi tehdä isoja teoksia. Päähäni on varmasti istutettu ajatus suuruudesta, isosta koosta, maskuliinisuudesta ja arvovallasta. Olen ravistanut tämän ajatuksen pois, sillä haluan tehdä sen kokoisia teoksia, että niitä voi kantaa käsin. Haluan tehdä syliin mahtuvia teoksia. Se lisää teoksen inhimillisyyttä, että sen voi ottaa syliin – edes ajatuksen tasolla.
(Minä kotonani Muistomerkki makaronille -veistos sylissäni kesällä 2018.
Teoksen materiaalina on makaroni ja kuumaliima.)
Olen muotoillut makaroneista erilaisia möykkyjä, jotka kaikki asettuvat syliin. Olen tehnyt ihmisen kokoisen luurangon, jonka senkin saisi istumaan syliin. Olen työstänyt pienemmistä palasista koostuvia, ateriaa muistuttavia asetelmia. Makaronin rinnalla käytän materiaaleina kaikenlaista löydettyä romua ja tavallisia arkisia materiaaleja, kuten teippiä ja pahvia, sekä etenkin luonnonkiviä. Materiaalivalintani ja esimerkiksi kuumaliiman käyttö liittyvät siihen, että nopea, kokeileva ja intuitiivinen työskentelytapani vaatii nopeaa materiaalia. Lisäksi sattuma on tärkeä tekijä työskentelyssäni, ja materiaalien sattumanvarainen yhdistely ja testailu sen sydän.
Materiaalikokeiluni ovat Makaroni Live Vanitas -näyttelysarjan ensimmäisen osan jälkeen ylettyneet myös makaronin päällystämiseen ja värjäämiseen. Olen syksyn mittaan käyttänyt muuan muassa akryylimediumia, hartsia, spraymaalia ja led-valoa makaronin pinnan muuttamiseen. Viimeisimpänä olen alkanut sommittelemaan makaroni- ja kiviasetelmia myös seinälle ripustettaviksi reliefeiksi.
Makaroni on taiteen materiaalina kunnon populisti. Se ei ole luotaantyöntävän elitistinen tai jalo. Makaroni sais vetää perässään gallerioihin myös muut, kuin aina vain taide-eliitin! Voisi vähän haastaa ajatusta pop-alkuisten sanojen ja ilmiöiden näennäistä huonommuutta. Asioihin liittyy aina hyviä ja pahoja piirteitä, väärinkäyttöjä ja onnistumisia.
Käytän makaronia koko ajan väärin.
(Spraymaalilla ja osittain akryylimediumilla päällystetty makaroniveistos työhuoneellani Vallilassa 2021.)
Asioita pitäisi käännellä vähän enemmän ja vähän hitaammin, että niiden syvemmät juonteet pääsisivät esiin. Siksi Myllyn Paras -makaronienkin on hyvä maata galleriassa kuumaliimattuna
yhteen jättimäiseksi ontoksi palloksi, että sitä voisi katsella vähän hitaammin ja vähän uudemmasta kulmasta. Poppia ja hidasta katsomista ajatellessa mieleen nousee auttamatta myös kitsch. Makaroni ja kitsch? Taideteos vs. kitsch?
Jos ajatellaan, että kitsch on täydellistä onnellisuutta, jonka se näkee päämääränä, niin taideteosta voi ymmärtää paremmin. Taideteoksen olemus on niin outo ja siitä on vaikea ottaa selvää. Jos kitsch on ”perillä” ja staattisen onnellinen, niin taideteos on jatkuvaa etsimistä – ja näin ollen tavallaan vastakohtainen. Tämän takia taideteos on kiinnostava (kitsch on myös kiinnostavaa, mutta sen päällisen pysähtyneen pinnan kulutettuaan ja ahmittuaan, sen onton pinnan alta ei löydykään muuta). Kun katsoo taideteosta, se kuljettaa katsojaa aina uuden kierroksen. Hyvää teosta katsoessa se vie eteenpäin ja eteenpäin, mihin tahansa, pääsemättä koskaan perille. Jos vaan uskaltaa tehdä teoksen, joka jättää päämäärän pois, niin on jo hyvällä mallilla.
Tähän liittyy myös teosteni vanitas-kuvastosta ammentavat aiheet. Etenkin pääkallo ja luut ovat tällä hetkellä nousseet kiinnostavaksi, ja ne asettuvat oikein mukavasti kitschin ja campin maailmaan. Mietin makaroneista tehtyä luurankoa tai makaroneista tehtyä jättimakaronia. Niiden muoto on kitschiä, mutta taiteen konteksti muuttaa koko teoksen joksikin muuksi kuin täydeksi kitschiksi. Ne ovat tiedostavampia. Noissa nimenomaisissa teoksissa kuitenkin jää helposti kiinni symboliikkaan ja muotoon. Sen sijaan, kun ajattelen niiden rinnalla makaronista rakentamiani muodottomia möhkäleitä, näen enemmän sitä kuuluisaa jatkuvaa etsimistä ja johdattamista. Niiden muoto ja sitä myöten ajatus ei koskaan lopu, vaan teos johdattelee silmää pinnallaan pidemmälle ja pidemmälle, mihin tahansa, ja tämän vuoksi ne säilyttävät kiinnostavuutensa. Niissä on ehkä enemmän mahdollisuuksia ajatuksille. Siksi ne ovat myös haastavampia. Tämän kaltaisen kuvaston kanssa täytyy olla tarkkana, että teos ei jää kiertämään kehää vain kitschin pinnalla.
(Vasemmalla makaroni- ja kuumaliimaveistokseni ”Jalokivi tai nugetti” 2021. Oikella makaroni- ja kuumaliimaveistokseni ”Luuranko” 2020. Molemmat kuvissa esillä Tukholmassa yksityisnäyttelyssäni ID:I Gallerissa kesällä 2021.)
Ruoka taideteoksen aiheena tai materiaalina on itseasiassa maailman kitschein asia. Milan Kunderan ikoninen tiivistys kitschistä kuuluu, että kitsch on paskan absoluuttinen negaatio. Mielessäni se vääntyy niin, että kitschissä on alituiseen mukana paska. Ja niin on ruoassakin. Makaronimöhkäleen muoto se vasta paskamainen onkin. Yksi kestosuosikkini teosten aiheena, eli ihmisen keho, kuuluu sekin tähän aika olennaisesti. Taidemaailman söpöliini hminen syö kitschiä ja tuottaa kimaltavaa paskaa<3
Haluan tehdä poppia taidetta siksi, että se on mielestäni kiinnostavaa ja silloin taiteen ensipuraisun kynnys on matalampi. Taide on saattaa helposti olla lähtökohtaisesti vaikeaa, jos se käpertyy liiaksi itsensä ympärille. Mutta jos siitä muotoilee esimerkiksi hampurilaisen, niin se koskettaa helpommin ja kun se on kerran koskettanut, niin sen pinta rikkoutuu ja sen syvyys tulee esiin ja sitten siihen voi pulahtaa. Ex-proffani Max Ryynänen kirjoitti hyvin, että ihminen saa Deweyn mukaan täyttymyksen tunteen taiteen kanssa palkitsevassa vuorovaikutuksessa ollessaan, ja että tuossa tilassa ihminen on kaikkein kokonaisvaltaisemmin läsnä. Hän lisää, että tuota tilaa tuskin kuitenkaan kokee installaation äärellä, vaan luultavammin vaikka elokuvan tai jopa urheilukilpailun äärellä. Poppia ja kitschiä! Teen silti kuitenkin taideinstallaation niistä hampurilaisista tai makaronimöhkäleistä, koska uskon myös siihen hitauteen ja asioiden pyörittelyyn. Lopputuloksen voi kuitenkin tarjoilla urheilujuhlan hengessä.
Gravitoin usein ruokaan ja ruoka-aiheisiin materiaaleissani, lähtökohdissani ja kuvastossani. Ehkä se johtuu ruoan universaaliuudesta. Se on ehkä maailman universaalein asia kuoleman ja syntymän kanssa. Eipä sitä muuta olekaan: on syntymä, nälkä ja ruoka, ja sitten kuolema. Ja siinä välissä tehdään taidetta. Nälän iskiessä sivistys katoaa ja kaikki ovat samalla viivalla. Kaikki ihmisen elämässä perustuu nälkään ja sen poistajaan – ruokaan. Ruoan olennainen linkki kuolemaan on yksi syy, miksi makaroni muotoutuu teoksissani vanitas-aiheiksi. Tällä hetkellä makaronimöhkäle kuvaa kuluvaa aikaa ja makaroneista tehty pääkallo itseoikeutetusti kuolemaa.
Yhdistelen erilaisia materiaaleja makaronin kanssa, kuten kestosuosikkejani kiviä, teippiä ja pahvia. Maalaan, liimaan ja lotraan. Rakentelen, puran ja unohdan, teen jotain muuta ja jatkan taas uutta kerrosta. Seuraavaksi aion laittaa yhdelle makaronipääkallolle silmiksi punaiset led-valot, sillä myös huumoria taiteessa on oltava.
Sofi Häkkinen, lokakuu 2021.
